Joskus näyttää vähän siltä, että ihmiset kattoo maailmaa musta-valko television läpi eikä nää niitä värejä mitä on tarjolla. Esimerkiks voisin kysyy moneltakin ihmiseltä, että miten menee? Niin ensin ne kaivaa ne kaikki harmaan sävyt ja mustat pisteet sieltä täältä ja sitten vasta ne saattaa mainita, että ”ai niin, olihan siellä yks keltanen kukkanen jossain”
Ihmisten ihan tosissaan pitäis oppia rakastamaan itteensä ja elämää just sellasena kun se on. Koska elämä ei oikeesti ole niin vaikeeta ja hankalaa tai raskasta, ellei itte tee siitä sellasta. Jos koulu ei maita, täytyy vaan löytää joko syy miksei se maita tai lisätä joku harrastus miten muuten mieltä sais paremmaks, niin kyll se koulukin voi sieltä alkaa maittamaan ihan toisella tavalla. Ja täytyy keskittyy sitten ihan vaan niihin aineisiin mitkä oikeesti kiinnostaa ja panostaa niihin.
Joskus ihmisillä ei oo vaikeuksia nähdä värejä ja kokonaisuuttaan ympärillään, mutta ongelma on siinä, että ne on kääntyny elämän tiellään väärään suuntaan ja nyt istua kököttää kattelemassa menneisyyttään ja manailee mitä siellä on tehnyt. Istutin puun väärään paikkaan, tien sillasta väärän värisen tai tein polun jossain kohdassa vääränlaisen mutkan. C*MOON!! se on menneisyyttä! Ja sen lopputulos olet sinä siinä, miksi sitä pitää alkaa kaivamaan ja murehtimaan. Siitä ei saa mitään muuta kuin sata varman masennuksen. Vähän niin kuin kun alkaa miettimään kuinka tyhmiä iihmiset ovat. Ikinä ei seuraa mitään hyvää jos alkaa miettiä liikaa..
Note minulle: älä mieti liikaa.. tee sitä mikä tuntuu hyvältä..